Sotkussa iltakahvilla

Niin ne vuodet vierivät, uskomatonta vauhtia. Tuntuu että joistakin asioista on jo ikuisuus ja toiset hetket olivat ihan juuri, vaikka aikaa olisikin kulunut jo melkoisesti. Niin se aika on vierähtänyt myös siitä, kun pientä poikaa sylissä pidin kastepäivänä. Tänään kävin häntä katsomassa armeijan harmaissa tai pitäisikö sanoa vihreissä.

Teemu veresteli muistoja, samassa paikassa 11 kuukautta viettäneenä, tosin valovuosia sitten. Tytöt keksivät ihan jotain muuta puuhaa käpyjä viskoen ja itse mietin että totta tosiaan, kummipojastani on tullut jo aikuinen. Oli vallan mukava ilta vaihtaa kuulumisia ja syödä sotkun munkkeja. Mutta täytyy sanoa, että eivät ne enää olleet samanlaisia kuin parikymmentävuotta sitten kun ensimmäisen kerran olen niitä maistanut. Maailma muuttuu ja kulkee eteenpäin eikä tätä tahtia pysty jarruttamaan. Jokainen hetki on arvokas hetki.